En tiiä mitä sanoa.

Mua ei enää ahdista nii paljon.

Elämä menee ihan hyvin. En oo saanu isompia breakdowneja

vähään aikaan. 

Oon oppinu jotenki hallitsemaan mun tunteita. 

Kun oon yksin, laitan musan nii kovalle että talo tärisee ja huudan keuhkojen täydeltä

niin kauan ettei ääntä enää tuu.

Se auttaa ihmeen paljon jaksamaan kaiken muun.

Kavereiden kanssa menee hyvin. Perheen kanssa menee hyvin.

Muu meneeki sitten päin helvettiä.

Must tuntuu et oon tulossa hulluks.

Oon alkanu puhuu itelleni aina kun oon ykin kotona.

Musta tuntu et joku seuraa mua koko ajan. Koko. Ajan.

Joskus musta tuntuu et mun iholla on satoja muurahaisia jotka vipeltää edestakasin

ja ne ei lähe. Ne ei vaan lähe.

Mua pelottaa et oon hullu..

Oon myös ihan randomisti alkanu pyörtyileen. Ne on kaikki aina tapahtunu

sillon ku oon yksin, eli kukaan ei tiedä.

Mut ne kestää kauan. Kerran olin pimeenä yli tunnin.. enkä muista mitään.

Mä oon hullu. Hullu. Hullu..

Haluun hakkaa pääni irti.

Noidankehässä

En oo muutamaan kuukautee kirjottanu.. elämä on ollu ihan hyvää. Ei oo ollu kirjotettavaa.

En ole viilelly ehkä kuukauteen. En oo ees itkeny.

Mut se kaikki muuttu viime perjantaina.

 

Jep. Mulle tuli riitaa mun yhen kaverin kanssa.

Se on mulle tosi rakas. Yks rakkaimmista.

Se riita alko jostain tosi pienestä, ja sit se vaan paisu. Ja paisu.

Lopulta kun pääsin kotiin, menin vaa omaan huoneeseen sängylle itkemään. Onnkes ei ketää ollu kotona.

Siitä en sitten noussu enää. En seuraavanakaan päivänä.

Kyl me siit sovittiin. Mut musta koko ajan tuntuu,

et sil on jotain mua vastaan. Et se ei haluis enää olla mun kaveri.

Tai ei koko ajan, joskus meil menee ihan hyvinki, nauretaan ja vitsaillaan ja mennään hengaamaan johonki.

Mut sit joskus.. no en osaa selittää.

 

^ toi kuva kertoo mun tunteet aika hyvin.

Mä oon menettäny enemmän painoa ku oon kenellekkään uskaltanu kertoa.

'Kaks kiloa', mä sanon. Totuus on lähempänä kymmentä..

Mä en pysty kattomaan itteäni enää peilistä. Mun oma keho oksettaa mua.

Ainoo mitä nään on läskiä, rasvaa. 

Mä olen ruma.

Mä olen läski.

Mä haluan olla täydellinen.

 

En oo vielä viillelly.

Mut tuun kyllä viiltelee taas. Oon ihan varma.

Itken vaa koko ajan. Kuuntelen musaa ja yritän unohtaa. Ei onnistu.

En pysty puhumaan siitä. En pysty ees kirjottaessa enää selittää kunnolla.

Se on kaikki mun sisällä, ja siellä se tulee aina pysymään.

Ei mulla oo rohkeutta pyytää apua.

Haluun päästä pois.

 

laalalaa

Se tunne ku haluu itkee, mut ei voi koska joku huomais.

 Se tunne kun haluu huutaa a rikkoa tavaroita, muttei voi samasta syystä.

Kun on niin paha tunne että haluaa kuolla, ei jaksa, on vaa niin paha olo.

Kurkkuun sattuu, vatsaan sattuu.

Kyyneleet alkaa valua silmistä, meet toiseen huoneeseen että kukaan ei nää.

Seinät kaatuu päälle, haluut hakkaa ne rikki ja tuhota koko huoneen.

Käperryt lattialle ja itket. Ei voi muuta.

Mielessä liikkuu ainaki sata asiaa joita pitäis tehä, pitäis olla tarpeeks voimia.

Ei pysty liikkumaan. Ainoo asia mitä pystyy ajattelemaan

miksi mä elän

Haluut kuolla.

Joskus ihmettelen et miks ajattelen kuolemaa. Miks viiltelen.

Ei mun elämässä ole sinänsä mitään vikaa.

Mul on perhe, kavereita, rahaa, ihana koira.

Oon suht vapaa tekemään mitä haluan. Kukaan ei mua määräile.

Ei sitä osaa selittää.

Silti toivon koko ajan et kuolisin, toivon et mul ois rohkeutta.

Tuun kumminki kuolemaan jossain vaiheessa.

En vaa jaksa enää.